Pelkkä harhakuva

Ystävyys on ihmeellinen asia. Sitä luulee tuntevan toisen, olemaan valmis tekemään kaikkensa toisen puolesta, kunnes huomaa ystävän olevan vieras. Tuttukin on läheisempi.

Ystävät jättävät, uskovat selviytymiseeni. Voin vain olla. En salli suuttuvani. Lamautan ulkokuoreni, sisimpäni huutaa.

Kuinka voi ystävä hylätä? Sanoa, ettei välitä? Kaiken lukee huulilta, korvat valehtelevat, olemus sen paljastaa, kertoo tuskasta. Mutta joskus on vain parempi, antaa ajan viedä ja toivoa pelastusta. Kaikki pelastuvat, mutta kuinka monta kertaa?

Milloin hajoan? Räjähdän? Itken? Huudan ja tapan?! En jaksa! Ihmiset herätkää! Nähkää minun tuskani ja suruni. Nähkää kuinka vajoa alemmas ja alemmas. Kuinka en enää jaksa nousta. Kuinka toivon kuoleman korjaavan minut.

Ystävät jääkää! Juuremme ovat solmussa. Jos vain sallitte, olen lähellä ikuisesti. Estetään erilleen kasvu. Muistakaamme menneisyytemme ja eläkäämme se tulevaisuudessamme uudestaan, jälleen aikuisina.

Jokaisen sisällä elää se sama lapsi, joka ihastui ja johon ihastuttiin. Ollaan vielä kerran ne lapset ja ikuiset ystävykset.

Ikuinen taistelu

Nyt se on sitten tehty. Kerrottu lähes kaikki ikävät asiat elämästäni ja vioistani. Lista ei ollutkaan niin pitkä, kuin luulin sen olevan.

On parempi sanoa kaikki suoraan, vastata toisen kysymyksiin. Toinen ohjaa – olen ohjattavissa. Sallin sen, sillä pelko painaa minut maata vasten ja maa on kylmä. Jäädyn ja käperryn palloksi. Haluan tulla autetuksi.

Kerrankin olen rehellinen, aidosti ja todella rehellinen – itselleni. Ajatukset saadessa pois sielusta ne muuttuvat vain sanoiksi. Jäävät leijumaan ilmaan, ja tuuli puhaltaa ne kirjaimiksi ja pois elämästäni.

En sittenkään ole toivoton, vaikka tunteeni ovat, ne ovat sekaisin, enkä osaa nimetä kaikkea, mitä tunnen. Ne eivät ole tuttuja, mutta eivät vieraitakaan. En osaa nimetä, en osoittaa. Ne ovat näkymättömiä niin kuin ne kahleet, jotka ovat sitoneet minut koko menneisyyteni ajan.

Enää on kerättävä voimat uudelleen ja toivottava tarpeeksi rohkeutta ja uskaltaa elää ja olla. Aina silloin tällöin on pakotettava surumielisyys pois. Pelkään kohdata sen. Pelkään romahtavani ja sen aiheuttavan jatkuvaa surumielisyyttä.

Nyt on uskallettava ottaa uusia huolia harteille. Sillä niinhän se on: Elämä on ikuista taistelua, eikä siitä kukaan selviä hengissä.

Haluan kokea kaiken

En sanoisi olevani kateellinen ihminen. Haluan vain kokea kaiken saman kuin kaikki muut onnekkaat ihmiset. Haluan rakastua. Antaa elämäni toiselle. Asetan jatkuvasti uusia alkuja, mutten näe kuin loppuja – ensimmäisen alun lopun jatkuvasti, en edes muista alkua.

Keskittymiseni herpaantuu liian useasti. En saa mitään tehdyksi. Asetan itselleni liian tiukat rajat, joita seuraan aivan liian tarkoin. En ole vastuussa muille kuin itselleni. Olen tiukka pomo, kunnon kurinpitäjä.

Luen kirjeitä, postikortteja. Olen kateellinen. Joskus – aina välillä – nautin olostani, mutta muilla on onni ikuisesti kylässä. Tulisi asumaan minunkin luokseni, edes joksikin aikaa.

En voi rakastua, sillä en tapaa ihmisiä. En ole tarpeeksi päällekäyvä. En taida olla sujut itseni kanssa. Haluan liikaa olla mies ja homo.

Heräisinpä ylös todellisuuteen ja eläisinpä hetken huumassa ikuisesti, kunnes se loppuu ikuisesti. Olisi silloin elämäni jo ohi, mutta kiltti! Anna minun rakastaa ja kokea rakkaus miehen, naisen, transun, bin, shemalen ja hullun kanssa!

Haluan kokea pelkoa, surua, pettymystä, iloa, onnea, yltäkylläisyyttä, levollisuutta, lepoa, turvaa ja rakkautta.

Anna minun kokea kaikki! Ainakin täydellinen rakkaus kaikkine vikoineen. Älä ota minua ennen sitä!

Jos tämä on uskoa, minä uskon. Toivon, anon, rukoilen ja pyydän: Annan minun kokea täydellinen rakkaus.

Älä anna kaiken olla jo ohi, älä sano minun jo kokeneen se, sillä – siinä tapauksessa – en enää muista sitä. En muista olleeni rakastunut. En muista tunnetta. Mistä voin tietää olinko rakastunut vai en? Miten saan muistini takaisin? Vielä pahempi: Miten saan muistoni takaisin?

Vain muutos on pysyvää

En tiedä, mitä ajatella tai luulla. Laitoin hänelle viestin jokunen päivä sitten. Vastausta ei koskaan tullut.

Kävi ilmi, että hänellä olisi sittenkin joku toinen. Sen tiedon jälkeen olen vähän väliä nähnyt hänestä unta. Hän valehteli minulle tietoisesti.

Tästä kaikesta seuraa se, miksei hän ole vastannut minulle. Soitin äsken. Hän oli metsässä. Väitti vastanneen viestiini. Ei kuulostanut iloiselta. Yllättyi soitostani. Pyysi soittamaan joskus toisten.

En tiedä, mitä ajatella! Ajatukset ovat solmussa. Miksi tämä koko asia vaivaa minua niin paljon? Miksi en voi vaan antaa asian olla? Tämähän on äitini ja hänen välinen asia. Sanon hyvästit toiselle isälleni.

Minulla on suuri tarve päästä pois tästä hetkestä. Päästä pakoon, piiloon jonnekin. Raa’asti jättää vaan kaikki taakseni.

Mutta en kykene aloittamaan uutta elämää. Säälittävää.

Toivoisin painivani omien asioitteni kanssa enkä sellaisten, jotka eivät kuulu minulle ja joihin en voi millään tavalla tai oikeudella puuttua tai vaikuttaa.

Estän itseäni itkemästä. En ymmärrä miksi. Ihmisen on itkettävä, päästettävä kaikki ulos, jotta olo helpottuisi. Silti toimin päinvastoin ja annan äidilleni neuvoja, joista en itse noudata. Tekopyhää.

En voi puhua kenellekään. Olen sanonut voivani paremmin enkä salli itseni tuottavan heille pettymystä. Haluan vain jatkaa matkaani parempaan. En salli askeltakaan taaksepäin.

Mikä tämä tumma verho on? Onko sen pakko olla olemassa? Enkö voi jättää sitä jo taakseni? En tajua, en jaksa. En näe ulospääsyä tästä vankilasta, en valoa tunnelin päässä.

Miten pystyikin välillä tuntumaan paremmalta? Tuntuiko oikeastikin paremmalta vai kuvittelinko vain? Halusinko niin voivani paremmin, että kuvittelin sen todeksi? Kysyn: Eikö elämällä ole muuta annettavaa?

Olen eksynyt koulunkin suhteen. Olenko sittenkään oikealla alalla? Aina, kun kysytään, vastaan ”kyllä”, ”uskon olevani oikealla alalla”, ”kaikki tuntuu hyvältä”. Tuntuuko? Ajattele asiaa. Salli sinun ajatella. Vastaa rehellisesti.

Ei, kaikki ei tunnu hyvältä. Käymme koulussa niin paljon asioita, jotka eivät kiinnosta. Opettajat kääntävät käytöksellään kiinnostuksen pois. Onko se tarkoitus?

Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa ja palata pohjoiseen, Ruotsiin, kotiin, lapseksi. Elää lapsuuteni uudestaan. Nyt koen menettäneeni jotain, että minua olisi estetty elämästä. Minulta on riistetty lapsuus eikä kukaan pidä sitä minään!

Oletko sinä onnellinen?

En. Olen tyytyväinen joihinkin asioihin, mutten sanoisi olevani onnellinen. Useasti hymy käy huulillani, muttei sydämessäni.

Kadun, ettei kukaan kannustanut minua aloittamaan taideopintoja. Sitä todellakin kadun. Se on asia, jota haluan tehdä. Minun on pakko tehdä jotain asian suhteen, muuten en koskaan tule antamaan sitä itselleni anteeksi.

Haluan kodin! Oikean kodin, jota voin sanoa omakseni ja jossa tunnen oloni turvalliseksi. Kodin, joka toivottaa minut aina tervetulleeksi. Mitä minä voin tehdä, jotten tuntisi pakottavaa tarvetta? Tuskaa sisälläni, kun ajattelen realistisesti, etten saa omaa kotia moneen, moneen vuoteen? Syntyy hätä, valun reunalta alas, tunnen ponnistuksen, mutten liiku. Olen liikkumatta. En uskalla ajatella, en edes ajattele luovuttamista. En vaan uskalla ajatella.

Totuus on, ettei mikään ole pysyvää paitsi muutos. Vaikka kuinka yritän hyväksyä asian, se ei onnistu. En osaa hyväksyä sitä. Tieto pelottaa minua.

Kirjoittamalla listoja palaan nykyhetkeen ja eväät palaavat takaisin. En enää ole sisimpäni pieni lapsi. Olen hyväksynyt syyt ja asettanut ajatukseni uudelleen. Silti jokin menee pieleen, syyt eivät olekaan oikeita syitä. Niiden ymmärtäminen ei autakaan.

Haluan jonkun kertovan minulle, kuinka jatkan tästä eteenpäin, mitä teen seuraavaksi. Enää en tunne kykeneväni siihen yksin.

Hän jätti äitini

Hän jätti äitini torstaina. Oli vielä maanantaina vannonut rakkauttaan äidilleni, ja sanonut tädilleni, etteivät he koskaan eroa. Torstaina hänen sormus ja avain jäivät pöydälle.

Piru vie häntä! Haluan tuntea vihaa, mutta en osaa. En osaa kuin olla. En saa mistään kiinni. Saisinpa olla hänen edessä ja huutaa, kiljua, paiskoa tavaroita, kiroilla, haistatella ja itkeä. Mutta ei. Olen täällä, kaukana pohjoisesta.

Laittaisin viestin, mutta parempi on olla laittamatta. Jos hänellä olisi vielä haluja jatkaa, kyllä se olisi jo pitänyt mennä perille. Hän olisi jo tehnyt jotain. Tekisin mitä vain, jos saisin tietää, mitä hänen päässään ja sydämessään liikkuu.

Kirjoitan hänelle kirjeen. Toivottavasti hän on niin utelias, että lukee sen. Toivottavasti se avaa hänen silmänsä.

En tiedä, kuinka jatkaisin, jos hän ei enää kuulisi elämäämme. En tiedä nytkään, mitä tekisin. Pelkään romahtavani. En salli sitä. Pieniä romahduksia tulee, mutta suurta ei saa tulla.

Kunpa hän olisi mieluummin kuollut, kuin jättänyt äitini. Että kuolema olisi erottanut heidät. Sitä toivon tällä hetkellä. Toivon myös hyvää elämää koko hänen perheelleen, jos ero on pysyvää.

Tavallaan syytän äitiäni heidän erostaan. Äiti on ollut koko kesän todella ilkeä ja välinpitämätön hänen suhteen. Nyt tiedämme sen kaiken johtuneen äitini masennuksesta. Äiti syyttää itseään. Koetan olla syyttämättä, jotten pahentaisi entisestään äitini huonoa oloa.

Rakas Jumala, auta äitiä. Aikaisemmin rukoilin heidän palaavan yhteen. Nyt toivon äitini selviävän, jaksavan.

Jos hän ei ota minuun yhteyttä, ei nyt vastaa viestini eikä kirjeeseeni, suljen hänet pois elämästäni. Haluan ajatella hänestä vain hyvää, säilyttää isä-tytär-suhteen tai ainakin sen tunteen.

En tule enää koskaan syömään vaniljajäätelöä mustikoiden keran.
Voi hyvä Jumala, auta meitä kaikkia! Saa isänikin ymmärtämään, että kaipaan tukea.

Miksi rakkaus ei voita? Rakkaudenhan pitäisi olla niistä vahvin!

Tiedän sanoneen äidilleni, ettei rakkaus aina riitä. Mutta halusin sen olevan äitini valinta! Äitini valinta! Ei hänen.

Aika parantaa. Niin, mutta tuleeko äitini elämä koskaan olemaan ongelmatonta? Toivon äitini elävän onnellisena loppuelämänsä satavuotiaaksi asti. Rakas Jumala, suo se, suo äidilleni onnellinen elämä. Anna huomisen aina olla parempi, lopulta kuitenkin parempi.

Miksi aina äidilleni käy näin? Miksi aina meille?

Lapsuuteni salat

Haluaisin kertoa lapsuudestani, mutten uskalla. Pelkään ihmisten reaktiota. Rakastan perhettäni, ja lapsuuteni oli minun lapsuuteni – sitä ei mikään voi muuttaa. Mikään ei voi pahentaa eikä mikään voi parantaa sitä. Se oli ja meni – ainut lapsuuteni. Minulla ei ole mihin verrata sitä, sanoisin silti sen olleen onnellinen.

Joku saattaa säikähtää, sääliä, jättää menneisyyteen tai ymmärtää, että totuuden täytyy tulla julki, sillä muuten se tulee aina vainoamaan minua. Vuosi sitten menneisyyteni sai minut kiinni ja olin murtua kyyneliin. Olin yksin. Kaipasin kuuntelijaa ja sainkin sellaisen, mutta en kyennyt saamaan suutani auki. Pelkäsin liikaa.

Pelottaa liikaa, pelkään liikaa. Toisaalta minun menneisyyteni on pieni asia, pienen pieni osa elämääni. Silti se on tehnyt minusta sellaisen, kuin nyt olen.

En uskalla sanoa ääneen. Ehkä uskallan kirjoittaa sen hämärässä, hiljaisuudessa. Tämä ei ole kaunokirjallisuutta vaan pelkkää faktaa. Muistot ovat palanneet. Sydäntä kirpaisee, vatsa menee solmuun. Silmäkulmia polttaa ja häpeä painaa maata vasten.

Kun olin kymmenen, menetin neitsyyteni – vapaaehtoisesti. Tämä ei ole alku vaan loppu. En muista tarkalleen ikääni, mutta se oli ennen kuin olin edes täyttänyt kymmenen vuotta.

Muistan hänen tutkineen alapäätäni molemmista suunnista.

Muistan katsoneeni, kun hänen kaveri otti itseltään suihin.

Muistan hänen ja toisen antaneen minulle kielisuudelmia.

Muistan hänen opetelleen seksin salat käyttäen minua puhallettavana Barbaranaan.

Muistan tämän mennessä kouluun ja sallineeni hänen antaa minulle kielisuudelman.

Muistan hänen katsoneen minun ottaessani suihin hänen kaveriltaan ja hänen kaverin nuolleen minua samaan aikaan.

Muistan hänen käskeneen kaverinsa tekemään minulle asioita, joita hän halusi nähdä.

Muistan hänen halunneen olla yhdynnässä kanssani, mutta muistan kieltäytyneeni siitä.

Muistan hänen sallineen tulla anukseeni.

Muistan hänen pakottaneen minut suutelemaan hänen kaveriaan, jolla oli likaiset hampaat.

Muistan hänen kaverin yrittäneen kosketella minua, vaikkei minulla ollut mitään, mitä kosketella.

Muistan hänen halunneen oppia ja kokea kaiken tyttöystäväänsä varten.

Olin uhri ja useimmiten en uskaltanut sanoa ei. En edelleenkään uskalla. Se on ainut asia, joka näkyy ja käy ilmi nykypäivänä. Kaikki muu on unohdettua. Kukaan muu ei muista menneisyyttä – ehkä kukaan ei halua. Ehkä he muistavat, mutta haluavat vaieta asiasta. Ehkä he muistavat sen eri tavalla. En missään nimessä halua muistuttaa heitä.

Haluan vaan saada tämän kaiken sanotuksi ääneen niin, että joku on kuulemassa. Haluan saada sen ulos itsestäni enkä enää koskaan päästää sitä takaisin sisälleni. Haluan sen pois minusta!

Kuka voisi ymmärtää? Kenen käsitys minusta ja hänestä ei muuttuisi? Kenelle uskallan luetuttaa tämän? En kenellekään. Ehkä teen vain elämästäni hankalamman kertomalla.

Olimme vasta lapsia. Mielemme olivat turmeltuneet. En uskaltanut sanoa ei, mutta kun sanoin, hän lopetti. Hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän on veljeni.

Jälleen alas

Oloni helpottuu, ajatukset ovat kasassa. Tajusin kaiken johtuvan hylätyksi tulemisesta, lapsuuden kodin menettämisestä ja itsenäistymisestä. Syytän itseäni, kun en osaa ystävystyä. Jokainen kokee saman tai sitten he ovat jo luoneet verkostonsa. Minun verkostoni hajosi, kun muutimme Suomeen. Traumat syntyivät ja ne kummittelevat, kun on itsenäistymisen aika. Ensin Hollanti, nyt Helsinki.

Kun yritän jotain, tulee takapakkia. Rasittaa puhua samalle ihmiselle. Miksi perheeni täytyy olla minulle niin tärkeä? Keskivaikea masennus. Olin jo hetken menossa ylöspäin, nyt tulen jälleen vauhdilla alas.

Maailmani

Ihmisen mielikuvitus ylittää kaikki rajat ja rikkoo kaikki lait säpäleiksi.

Joskus toivon saavani päivän ja yön itselleni – ja vain unelmoida, antaa mielikuvitukseni lentää ja ottaa vallan ruumiistani.

Jos koomassa oleva nukkuu ja näkee hyviä unia, kauniita unia – mielikuvitusta säästämättä, saisi hän jäädä siihen tilaan. Sillä mikään maailmassa ei ole niin täydellistä, kuin mielikuvituksen luoma maailma. Unet ovat portti.

Haluan unelmoida. En halua elää todellista elämää, sillä se ei ole minua varten – ei ainakaan nyt, sellaisena sen nyt ollessa. Olen liian hauras – draamaa kaikkialla, eikä mikään siitä ole todellista. Maailmani sekoittuvat ja todellinen on häviämässä sodan.

Haluan kuvitella, haaveilla. Olen mielikuvitukseni orja. Ilman sitä en tule selviytymään, sen kanssa en tule koskaan elämään teidän kanssanne. Tappakaa mielikuvitukseni! – Tai älkää sittenkään. Se on herrani, kuningattareni – maailmani.

Hylätyksi tuleminen

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet eksyksissä? Siis oikeasti eksyksissä? Olet eksynyt omiesi luota. Enää et kuulu heihin, sillä heillä on jo toisensa.

Lapsi ei kuulu vanhemmilleen. Vanhemmat kuuluvat toisilleen. Aikuiset eivät omista lapsiaan, vaan he ovat lahja, jonka saavat itselleen – nautittavaksi, hetken.

Lapset kasvavat ja eksyvät. Minä olen eksynyt lapsi. Olen eksyksissä. En löydä takaisin. En osaa reittiä. Muistan menneet, muistan lapsuuden. Enää minulla ei sinne ole asiaa.

Eksyvätkö kaikki nuoret? Kuuluuko se kasvuun? Eksyvätkö kaikki – ainakin kerran elämässään?

En tunne kuuluvani perheeseeni. Enää ei ole perhettä – muisto vain. Nyt kaikki hankkivat uudet perheet – uudet rakkaat – uuden elämän.

Kaikki jättävät kotinsa, mutta minä en. Kadehdin muita. Toivon vielä joskus olevani onnellinen – edes kerran kadehdittavan osassa.

Osallistun juhliin ja häihin. Olen vain sivusta katsoja. Hetken kuitenkin tunnen kuuluvani johonkin – tunnen kuuluvuudentunteen – suuren, kunnes aamulla herään yksin ja kaikki tuntuu entistä pahemmalta.

On klisee sanoa kaiken tuntuvan kymmenen kertaa pahemmalta – kaipuun kasvavan – mutta joskus mikään muu ei kuvaa asioita paremmin kuin vanha klisee.

Aamulla tuntuu pahemmalta, kymmenen kertaa pahemmalta. Ikään kuin kaikki olisi ollut unta – minun uneni toisen juhla ja tosielämä.

Toivon vielä joskus herääväni uneen, kuuluvani johonkin, löytäväni uuden perheen – aloittavan elämäni ennen kuin se on ohi.

Näin eksynyt olen. En löydä kotiin. Vaikka löytäisin, en saisi astua ovesta sisään – niin ei kuulu tehdä. Menneet ovat menneet ja nyt on nyt. Sille ei voi mitään.

Pysyn vahvana. Nielen kyyneleeni. Itken katkerasti muiden nauraessa. Olen vain sivusta katsoja.

Miksi olen perheeni jättämä? Miksi en osaa aloittaa elämää yksin? Miksi kaikilla on jo uusi koti?

Olen eksynyt. Kotia en löydä – en uutta, en vanhaa. Sisältä on kylmä. Pelkään, ettei kukaan auta, jos kaadun. Keneen voi luottaa?

Kenelle olen kaikki kaikessa? Kuka kaipaa, kuka rakastaa? Jos kuolen nyt, itkeekö kukaan? Kuinka moni tulisi mustissa? Ymmärtääkö kukaan? Olen eksynyt! Huudan apua! Haluan löytää uuden kodin. Miksi kukaan ei huomaa, kuinka olen hukkua pimeään? Metsään, aavikkoon ja saharaan – kaikkeen yhtä aikaa. Koskaan en tiedä, missä olen. Ikuisesti hukassa.

Oletko koskaan eksynyt, niin kuin minä nyt?