Veljelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Järkytyin, itkin. Mitä ihmiset ajattelivat, kun minun masennus diagnosoitiin? Järkyttyikö kukaan yhtä pahasti kuin minä nyt? Toivottavasti ei.
En itsekään ole terve. Välillä itkettää, mutta estän sen. Kiellän sen itseltäni. Kuvittelen sen olevan heikkoutta. Pelkään kyllä myös turvonneita silmiä. Jotenkin vaan itku tuo muistot esiin katkerasta ja lohduttomasta surusta. Kunpa joku vain halaisi ja kertoisi kaiken järjestyvän.
Kunpa osaisin auttaa rakasta veljeäni. Mutta kuinka osaisin auttaa häntä, kun en edes osaa auttaa itseäni?
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)