Lupaus, jota en pystynyt pitämään

Lupasin aikoinaan itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kävellä päältäni, käyttää minua hyväkseen tai välikätenä – houkutella pahuutta sisältäni ulos. Suuni on kyyn, terävä ja sihisevä. Kiroan maailman ja palvon unelmaa – olla olematon, olla näkymätön. Oma tuska ja suru niin suuri, että ne muuttuvat toisten silmissä osaksi minua.

Naamari pysyy tiukasti kasvoilla. Olen jälleen kangistunut kaavoihin. Petin itseni, rikoin itselleni tehnyt lupauksen. Jälleen minun ylitseni kävellään, pakotetaan tekemään ja sanomaan sellaista mitä en halua. En näe ulospääsyä ja annan periksi. Hyvyyttäni ja luottamustani käytetään hyväksi, enkä mitään saa takaisin. Teen toisille palveluksia ja kaikki muuttuvat niiden myötä. Pahuus loimuaa kuin tuulen eloon puhaltama kynttilä. Se saa kuoren säröilemään, ja pahuuden valo näkyy jo raoista.

Minua revitään ja silputaan. Jokainen haluaa osansa, mutta todella – kukaan ei halua tietää, mitä naamarin alla vuotaa. Kyyneleet kuin veri. Miksi kukaan ei huomaa, miksi kukaan ei taaskaan uskalla repiä ulos totuutta, joka sammuttaisi pahuuden palon. Kiinnostaako ketään todella?

Juhlat muuttuvat hautajaisiksi, ja pakotetaan valitsemaan elämä tai kuolema. Valitsen vähemmän pahan ja pala minusta katoaa. Syvin sisin alkaa jäätyä. Lupaus on enää kaiku päässäni. Teen niin kuin minulta odotetaan. Pyydän anteeksi, vaikken itsekään tiedä miksi. En ole tehnyt mitään väärää. Elämäni tärkein päivä jää toisten normaalien päivien varjoksi. Itsekseni mietin: miksi, miksi sallin sen?

Jopa juhlan muisto riistetään. Enää se on pelkkä eletty päivä miljoonien muiden loputtomien päivien joukossa. Miksi minun tulisi paljastaa korttini ja silti olla kertomatta, mitä todella haluan? Miksi minun sanoja ei kuulla, miksi tekstejäni ei osata tulkita? Miksi taivun toisten tahtoon? Miksi annan heidän vetää pahuuden esiin? Miksi annan heidän antaa pahuuden voittaa ja vetää minut olemattomaan? Tilaan, jossa en enää välitä, jossa en tunne enkä halua, jossa en enää ole oma itseni, vaikka niin minut on totuttu näkemään.

En jaksa olemattomia draamoja, en jaksa turhia kinoja, en jaksa toisten vittuilua ja väheksyntää. En jaksa niistä enää mitään. Mutten myöskään jaksa repiä itseäni irti niiden kahleista. Istun ja olen. Annan sanojen mennä ohi, annan katseiden polttaa jälkensä selkääni. Annan kaiken vain tapahtua. Katson vierestä, kuinka pahuus voitetaan, mutten ota mallia, sillä silmäni ovat sumenneet. Syvin sisin on jäätynyt ja pahuuden palo on sulattanut sen osaksi itseään.

Egonsa boostaajat

Jotkut ihmiset toimivat itsekkäästi. He leikkivät toisten tunteilla, he ovat täynnä itseään. Eivät välitä toisten tunteista, eivätkä välitä, jos tuottavat toiselle pahaa mieltä. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä siitä, he ovat ylpeitä toisistaan.

He rakastavat huomiota, he häiriköivät, he kuvittelevat olevansa toisten yläpuolella. Toisten silmissä he ovat itseriittoisia ja oman edun havittelijoita, jotka satuttavat toisia saadakseen omansa pois. Toiset näkevät heidän tekevät huorin ja olevan kykenemättömiä sitoutumaan. Mutta mitä oikeasti on kuoren alla? Pelokas pikkusielu, joka ei tiedä, mitä oikeasti haluaa?

Ujo ei saa tilaisuutta. Hiljainen jää varjoon. Kaikki muut ovat vain ilmaa ja halveksunnan kohteena tavanomaisine tapoineen ja ulkonäköineen. Keskareita näytetään vastaantulijoille ja kiroillaan ääneen, jos joku tai jokin ei miellytä. Eivät huomaa omia vikojaan, löytävät niitä vain toisista ja vääntävät – entisestään – veistä haavassa.

Mihin katosi lähimmäisenrakkaus, kannustus, iloinen hymy tuntemattomalle, positiivisten asioiden näkeminen, iloitseminen siitä pienestä mitä on kaikkialla? Miksi lyödään jo maassa makaavaa, halveksitaan rampaa ja kullataan vain omaa mieltä?

Olisi niin helppoa kylvää ilon siemen, tuntea sen kasvavan ja näkevän sen toistenkin kasvoilla. Silti he tallovat toisten jaloille, rikkovat toisten unelmia ja vielä nauravat päälle. He pönköttävät omaa egoaan ja itseluottamustaan riisumalla toiset alasti, riisumalla ne toisilta.

Toivottavasti he vielä joskus löytävät lempeän mielen ja ymmärtävät, kuinka jaettu ilo ja rakkaus synnyttävät lisää itseään niin heille kuin meille.

Tässä ja nyt tässä

Pitkään olin valokeilassa. Olin perheen pienin ja olen edelleenkin, sitä ei kukaan vain tiedä. Pienyyteni, joka muuttui nuoruudeksi, tähden minua kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä.

Kasvaessani piikit tulivat varrestani esiin. Minut jätettiin omaan rauhaan, ja vastoinkäymisiä tuli tiheään, kuin hyvä ystävä kylään. Menetin osan itseäni Suomelle, minkä seurauksena yksinäisyys oppi tuntemaan minut.

Oman tyhmyyteni tähden jouduin jättämään kotini, muuttamaan pois uuteen ja kylmään paikkaan, jota tulisi kutsua kodiksi. Osa minua ei koskaan muuttanut, Olen puolikas nainen, puolikkaalla sydämellä. Puolet minusta kävelee ympäriinsä, toinen puoli on maata vasten pelon painamana.

Kaipaan sitä aikaa, kun olin vielä pieni ja viaton. Pienten lasten kirkas nauru, muistuu mieleeni. Ilonkyyneleet ja onnellinen suu, kaikkea sitä kaipaan, kun nyt kasvojani peittää naamari. Naamarini taakse ei kukaan näkevä näe, sillä sokeakin näkee näkevää paremmin.

Olen yksin, mutta vahva. Kaikki on ollut yhtä koettelemusta. On iloakin ollut, mutta se on haudattuna surun alla, joten sitä en näe. Koin, mutta en muista.

Miten päädyin tähän tilaan? Jos olisin saanut vastauksen, olisin poissa, ehkä paremmassa, ehkä huonommassa. Kuka voi tietää?

Kaikesta huolimatta olen kuitenkin onnellinen, onnellinen kaikesta, mitä on tapahtunut ja mitä tuleva tuo tullessaan. Sillä tiedän kaiken olevan tarkoitettu minulle. Itse olen petini petannut. En voi syyttää ketään muuta, kuin itseäni ja enää en syytä.

Pelkään elämää ja elämä pelkää minua. Haluan uskoa ja toivoa, haluan osata luottaa taas ihmisiin. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä ei-toivottu vieras on käynyt useammin kuin toivottu. Se on tavoitteeni elämässä.

Elämä on tuonut minut tähän. Olen tässä ja nyt juuri tässä, enkä halua olla missään muualla.