Vain muutos on pysyvää

En tiedä, mitä ajatella tai luulla. Laitoin hänelle viestin jokunen päivä sitten. Vastausta ei koskaan tullut.

Kävi ilmi, että hänellä olisi sittenkin joku toinen. Sen tiedon jälkeen olen vähän väliä nähnyt hänestä unta. Hän valehteli minulle tietoisesti.

Tästä kaikesta seuraa se, miksei hän ole vastannut minulle. Soitin äsken. Hän oli metsässä. Väitti vastanneen viestiini. Ei kuulostanut iloiselta. Yllättyi soitostani. Pyysi soittamaan joskus toisten.

En tiedä, mitä ajatella! Ajatukset ovat solmussa. Miksi tämä koko asia vaivaa minua niin paljon? Miksi en voi vaan antaa asian olla? Tämähän on äitini ja hänen välinen asia. Sanon hyvästit toiselle isälleni.

Minulla on suuri tarve päästä pois tästä hetkestä. Päästä pakoon, piiloon jonnekin. Raa’asti jättää vaan kaikki taakseni.

Mutta en kykene aloittamaan uutta elämää. Säälittävää.

Toivoisin painivani omien asioitteni kanssa enkä sellaisten, jotka eivät kuulu minulle ja joihin en voi millään tavalla tai oikeudella puuttua tai vaikuttaa.

Estän itseäni itkemästä. En ymmärrä miksi. Ihmisen on itkettävä, päästettävä kaikki ulos, jotta olo helpottuisi. Silti toimin päinvastoin ja annan äidilleni neuvoja, joista en itse noudata. Tekopyhää.

En voi puhua kenellekään. Olen sanonut voivani paremmin enkä salli itseni tuottavan heille pettymystä. Haluan vain jatkaa matkaani parempaan. En salli askeltakaan taaksepäin.

Mikä tämä tumma verho on? Onko sen pakko olla olemassa? Enkö voi jättää sitä jo taakseni? En tajua, en jaksa. En näe ulospääsyä tästä vankilasta, en valoa tunnelin päässä.

Miten pystyikin välillä tuntumaan paremmalta? Tuntuiko oikeastikin paremmalta vai kuvittelinko vain? Halusinko niin voivani paremmin, että kuvittelin sen todeksi? Kysyn: Eikö elämällä ole muuta annettavaa?

Olen eksynyt koulunkin suhteen. Olenko sittenkään oikealla alalla? Aina, kun kysytään, vastaan ”kyllä”, ”uskon olevani oikealla alalla”, ”kaikki tuntuu hyvältä”. Tuntuuko? Ajattele asiaa. Salli sinun ajatella. Vastaa rehellisesti.

Ei, kaikki ei tunnu hyvältä. Käymme koulussa niin paljon asioita, jotka eivät kiinnosta. Opettajat kääntävät käytöksellään kiinnostuksen pois. Onko se tarkoitus?

Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa ja palata pohjoiseen, Ruotsiin, kotiin, lapseksi. Elää lapsuuteni uudestaan. Nyt koen menettäneeni jotain, että minua olisi estetty elämästä. Minulta on riistetty lapsuus eikä kukaan pidä sitä minään!

Oletko sinä onnellinen?

En. Olen tyytyväinen joihinkin asioihin, mutten sanoisi olevani onnellinen. Useasti hymy käy huulillani, muttei sydämessäni.

Kadun, ettei kukaan kannustanut minua aloittamaan taideopintoja. Sitä todellakin kadun. Se on asia, jota haluan tehdä. Minun on pakko tehdä jotain asian suhteen, muuten en koskaan tule antamaan sitä itselleni anteeksi.

Haluan kodin! Oikean kodin, jota voin sanoa omakseni ja jossa tunnen oloni turvalliseksi. Kodin, joka toivottaa minut aina tervetulleeksi. Mitä minä voin tehdä, jotten tuntisi pakottavaa tarvetta? Tuskaa sisälläni, kun ajattelen realistisesti, etten saa omaa kotia moneen, moneen vuoteen? Syntyy hätä, valun reunalta alas, tunnen ponnistuksen, mutten liiku. Olen liikkumatta. En uskalla ajatella, en edes ajattele luovuttamista. En vaan uskalla ajatella.

Totuus on, ettei mikään ole pysyvää paitsi muutos. Vaikka kuinka yritän hyväksyä asian, se ei onnistu. En osaa hyväksyä sitä. Tieto pelottaa minua.

Kirjoittamalla listoja palaan nykyhetkeen ja eväät palaavat takaisin. En enää ole sisimpäni pieni lapsi. Olen hyväksynyt syyt ja asettanut ajatukseni uudelleen. Silti jokin menee pieleen, syyt eivät olekaan oikeita syitä. Niiden ymmärtäminen ei autakaan.

Haluan jonkun kertovan minulle, kuinka jatkan tästä eteenpäin, mitä teen seuraavaksi. Enää en tunne kykeneväni siihen yksin.