Lapsuuteni salat

Haluaisin kertoa lapsuudestani, mutten uskalla. Pelkään ihmisten reaktiota. Rakastan perhettäni, ja lapsuuteni oli minun lapsuuteni – sitä ei mikään voi muuttaa. Mikään ei voi pahentaa eikä mikään voi parantaa sitä. Se oli ja meni – ainut lapsuuteni. Minulla ei ole mihin verrata sitä, sanoisin silti sen olleen onnellinen.

Joku saattaa säikähtää, sääliä, jättää menneisyyteen tai ymmärtää, että totuuden täytyy tulla julki, sillä muuten se tulee aina vainoamaan minua. Vuosi sitten menneisyyteni sai minut kiinni ja olin murtua kyyneliin. Olin yksin. Kaipasin kuuntelijaa ja sainkin sellaisen, mutta en kyennyt saamaan suutani auki. Pelkäsin liikaa.

Pelottaa liikaa, pelkään liikaa. Toisaalta minun menneisyyteni on pieni asia, pienen pieni osa elämääni. Silti se on tehnyt minusta sellaisen, kuin nyt olen.

En uskalla sanoa ääneen. Ehkä uskallan kirjoittaa sen hämärässä, hiljaisuudessa. Tämä ei ole kaunokirjallisuutta vaan pelkkää faktaa. Muistot ovat palanneet. Sydäntä kirpaisee, vatsa menee solmuun. Silmäkulmia polttaa ja häpeä painaa maata vasten.

Kun olin kymmenen, menetin neitsyyteni – vapaaehtoisesti. Tämä ei ole alku vaan loppu. En muista tarkalleen ikääni, mutta se oli ennen kuin olin edes täyttänyt kymmenen vuotta.

Muistan hänen tutkineen alapäätäni molemmista suunnista.

Muistan katsoneeni, kun hänen kaveri otti itseltään suihin.

Muistan hänen ja toisen antaneen minulle kielisuudelmia.

Muistan hänen opetelleen seksin salat käyttäen minua puhallettavana Barbaranaan.

Muistan tämän mennessä kouluun ja sallineeni hänen antaa minulle kielisuudelman.

Muistan hänen katsoneen minun ottaessani suihin hänen kaveriltaan ja hänen kaverin nuolleen minua samaan aikaan.

Muistan hänen käskeneen kaverinsa tekemään minulle asioita, joita hän halusi nähdä.

Muistan hänen halunneen olla yhdynnässä kanssani, mutta muistan kieltäytyneeni siitä.

Muistan hänen sallineen tulla anukseeni.

Muistan hänen pakottaneen minut suutelemaan hänen kaveriaan, jolla oli likaiset hampaat.

Muistan hänen kaverin yrittäneen kosketella minua, vaikkei minulla ollut mitään, mitä kosketella.

Muistan hänen halunneen oppia ja kokea kaiken tyttöystäväänsä varten.

Olin uhri ja useimmiten en uskaltanut sanoa ei. En edelleenkään uskalla. Se on ainut asia, joka näkyy ja käy ilmi nykypäivänä. Kaikki muu on unohdettua. Kukaan muu ei muista menneisyyttä – ehkä kukaan ei halua. Ehkä he muistavat, mutta haluavat vaieta asiasta. Ehkä he muistavat sen eri tavalla. En missään nimessä halua muistuttaa heitä.

Haluan vaan saada tämän kaiken sanotuksi ääneen niin, että joku on kuulemassa. Haluan saada sen ulos itsestäni enkä enää koskaan päästää sitä takaisin sisälleni. Haluan sen pois minusta!

Kuka voisi ymmärtää? Kenen käsitys minusta ja hänestä ei muuttuisi? Kenelle uskallan luetuttaa tämän? En kenellekään. Ehkä teen vain elämästäni hankalamman kertomalla.

Olimme vasta lapsia. Mielemme olivat turmeltuneet. En uskaltanut sanoa ei, mutta kun sanoin, hän lopetti. Hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän on veljeni.