Pelkkä harhakuva

Ystävyys on ihmeellinen asia. Sitä luulee tuntevan toisen, olemaan valmis tekemään kaikkensa toisen puolesta, kunnes huomaa ystävän olevan vieras. Tuttukin on läheisempi.

Ystävät jättävät, uskovat selviytymiseeni. Voin vain olla. En salli suuttuvani. Lamautan ulkokuoreni, sisimpäni huutaa.

Kuinka voi ystävä hylätä? Sanoa, ettei välitä? Kaiken lukee huulilta, korvat valehtelevat, olemus sen paljastaa, kertoo tuskasta. Mutta joskus on vain parempi, antaa ajan viedä ja toivoa pelastusta. Kaikki pelastuvat, mutta kuinka monta kertaa?

Milloin hajoan? Räjähdän? Itken? Huudan ja tapan?! En jaksa! Ihmiset herätkää! Nähkää minun tuskani ja suruni. Nähkää kuinka vajoa alemmas ja alemmas. Kuinka en enää jaksa nousta. Kuinka toivon kuoleman korjaavan minut.

Ystävät jääkää! Juuremme ovat solmussa. Jos vain sallitte, olen lähellä ikuisesti. Estetään erilleen kasvu. Muistakaamme menneisyytemme ja eläkäämme se tulevaisuudessamme uudestaan, jälleen aikuisina.

Jokaisen sisällä elää se sama lapsi, joka ihastui ja johon ihastuttiin. Ollaan vielä kerran ne lapset ja ikuiset ystävykset.