Yritän ymmärtää

Annan ajatuksieni vain tulla. Sormeni kirjoittavat sanat ja yritän olla ajattelematta, mitä kirjoitan. Haluan löytää luovuuteni äänen. Haluan osata muodostaa kauniita lauseita ilman, että mietin sanat valmiiksi. Haluan sormieni hyväilevän kirjaimia ja painavan sydämeni ajatukset lauseiksi. Haluan sanojen kertovan, mitä ajattelen, mitä toivon, mitä uskon ja mitä haluan.

On tunne, joka vainoaa minua.

Tänään sain tietää, miksi ystäväni ei koskaan olisi saanut olla ystäväni. Tutustuin häneen leikkikoulussa. Leikimme yhdessä. Hän teki elämästäni jännän. Veti pois tutusta ja turvallisesta. Oli oikea ystävä. Kunnes enää en olisi saanutkaan olla hänen ystävänsä. Hän varasti minulta. Hän teki minulle vääryyttä. Mutta koskaan hän ei tehnyt minulle yhtä suurta vääryyttä kuin hänen omat vanhempansa hänelle.

Suojelin häntä kiusaajia vastaan. Vannoin meidän olevan ikuisesti ystäviä. Hän valehteli alati, pakeni todellisuutta. Kuinka selvää kaikki nyt onkaan. Miksi en huomannut mitään? Miksi hoin vain sitä vääryyttä, jota hän minulle teki? Miksi en huomannut, kuinka huonosti hän voi?

Olimme vain lapsia. Hän oli paras kaverini. Hän varasti minulta, mutta antoi takaisin niin paljon muuta. Miksi en huomannut avun huutoja? Hänhän huusi apua! Pyysi, etten lähtisi, etten jättäisi häntä yksin kotiin.

Olin naiivi. En ymmärtänyt. Luulin olevani turmeltu, vaikka hän oli rikottu. Häneltä oli riistetty kaikki ja riistettiin yhä uudelleen. Yhdessä pakenimme todellisuutta, vaikkemme sitä tienneetkään.

Uusi ihminen tuli elämäämme. Uusi oppilas. Uusi uhri. Tunsin tulleeni petetyksi, kun minut jätettiin yksin. En halunnut olla molempien kanssa. Halusin ystäväni kokonaan takaisin itselleni.

Koko koulu kääntyi parasta ystävääni vastaan. Kaikki olivat puolellani. Veljeni haastoivat riita. Isäni astui eteeni suojaksi. Äiti toimi taustalla. Meidät yritettiin erottaa toisistamme, vaikka olimme vannoneet, ettemme koskaan anna periksi.

En koskaan ymmärtänyt olevani vaarassa. Yksi soitto kuitenkin järkytti maailmaani.

Kuinka he saattoivat erottaa minut ystävästäni? Hän ei ehkä ollut paras koulussa, valehteli ja varasti, muttei häntä silti olisi saanut hylätä! Jättää yksin!

En ymmärtänyt, miksemme saaneet olla yhdessä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hylkäsin, vaikka vannoin tekeväni toisin. Jo silloin tuntui pahalta. Nyt tuntuu entistä pahemmalta.

Hän yritti viedä poikaystäväni. Hivuttautua hänen suosioonsa. Salata ja hiipiä selkäni takana. Tiesin hänen liikkeensä. Silti pysyin läsnä. Annoin hänelle aina anteeksi. Halusin aina antaa anteeksi. Halusin olla hänen ystävänsä ikuisesti. Tunsin eläväni. Yhdessä olimme voittamattomia.

Sitten puhelin soi. Paras ystäväni kysyi, haluanko olla mukana elokuvassa. Pornoelokuvassa. Olimme alta kymmenen. Uusi oppilas, uusi uhri esitti olevansa mies, jolla oli sama nimi kuin poikaystävälläni. En uskonut sanaakaan. Ihmettelin heidän huumorintajuaan.

Kerroin veljelleni. Hän kertoi äidillemme. Enää en saisi olla missään tekemisissä parhaan ystäväni kanssa.

Tuli kesä. Tuli syksy, ja uusi koulu alkoi. Paras ystäväni oli jälleen samalla luokalla, mutta emme saaneet olla yhdessä. Olin jo unohtanut syyn miksi. Kaikkihan oli vain ollut pilaa.

Uusi oppilas, uusi uhri oli jo muuttanut pois. Hänen vanhemmat tiesivät totuuden eivätkä halunneet uhrata tytärtään.

Lausuin kirotut sanat ja muutimme seuraavana kesänä Suomeen. Sitä seuraavana kesänä palasimme Ruotsiin. Paras ystäväni odotti minua. Menimme yhdessä koulun päättäjäisdiskoon ja nauroimme. Söimme karkkia ja tanssimme huonosti vielä huonomman musiikin rytmeissä.

Opettaja, joka toimi järjestyksenvalvojana tuli luokseni. Isäni odotti minua ulkona. Olin kuuleman karannut. Minä karannut? En ymmärtänyt. Menin ulos. Yksi katse riitti. Nousin isäni pyörän tarakalle. Hän lausui kiukussaan joitain sanoja, joita silloin en ymmärtänyt. Hän oli soittanut parhaan ystäväni kotiin. Siellä oltiin oltu humalassa. Nainen oli vastannut puhelimeen. Isi oli kysynyt, oliko hänen tyttärensä siellä. Mies oli tullut puhelimeen ja sanonut olevansa Katja.

Entä sitten? He olivat humalassa! Miksi minun ilta piti pilata? Miksi veljeni sai olla samaisessa diskossa ja minä en?

Kesän jälkeen palasimme Suomeen. Lopulta unohdin parhaan ystäväni, vaikka olin vannonut pysyväni hänen rinnallaan koko elämäni ajan. Aina välillä hän kuitenkin palasi unen tavoin luokseni. Hymyili ja nauroi. Yritti pitää sekaisen tukkansa kurissa. Hän oli luonnon lapsi, vaikkei koskaan saanutkaan olla lapsi.

Tänään sain tietää totuuden. Aavistin totuutta jo jokunen vuosi sitten. Paras ystäväni oli neljästä tyttärestä nuorin. Kaikkia käytettiin hyväksi, ja materiaali kuvattiin nauhalle.

En ole koskaan ajatellut asiaa tarkemmin. En salli sitä. En halua sitä. Kuinka saatoin pettää ystäväni? Miksi kukaan ei kertonut?! Miksi vasta yli kymmenen vuoden jälkeen annetaan totuuden tulla julki? Ikään kuin se ei satuttaisi yhtä paljon. Ikään kuin aika olisi parantanut haavat. Mutta kun en tiennyt haavojen olemassa olosta, kuinka aika silloin olisi voinut mitenkään parantaa niitä?!

Tunnen olevani huono ihminen. Tunnen vihan nousevan vanhempiani kohtaan. Miksi he eivät auttaneet parasta ystävääni, jos kerta tiesivät totuuden? Totuushan oli kuraattoreiden, opettajien, koulujen ja vanhempien tiedossa! Miksi kukaan ei tehnyt mitään?

Näin sinut, ystäväni, vielä kerran seitsemännellä luokalla. Vanhempieni tahto oli lopultakin voittanut. Vaikken tiennyt miksi, en halunnut enää olla lähelläsi. En suonut sinulle hymyä. En nauranut vitseillesi. En edes huomannut, kun kävelit pois luotani.

Kaikki minkä sinä teit, kaikki kerrat, kun rikoit minua vastaan, varastit ja petit. Mikään niistä kerroista ei ollut sinun syytäsi. Silti annan sinulle jälleen kerran kaiken sen anteeksi, jotta todellakin uskoisit minua, etten kanna kaunaa sinua kohtaan. Olit vanhempiesi uhri. He riistivät viattomuutesi, riistivät sinulta oikeudentajun. Lopussa et erottanut oikeaa etkä väärää toisistaan.

Ja lopulta olit kokonaan yksin.

Toivon sinun antavan minulle vielä jonain päivänä tekoni anteeksi. Anteeksi, etten ymmärtänyt. Anteeksi, etten tiennyt. Anteeksi, etten osannut auttaa. Anteeksi, etten voinut, tiennyt enkä osannut tehdä sinun hyväksesi mitään.

Tänä päivänä en tiedä, oletko edes elossa. Olit missä olit, toivon sinulle parasta mahdollista elämää. Toivon enkelten olevan luonasi. Valvovan, ettei enää mikään satuta sinua. Etteivät menneet pääse enää koskaan koskettamaan sydäntäsi. Ansaitset enkelit ympärillesi tuomaan elämääsi lämpöä, rakkautta ja onnea. Haluaisin antaa sinulle oman onneni.

Anna minulle anteeksi, että hylkäsin sinut, Sandra.

Täydellistä

Haluan tuntea, kuinka tunteet virtaavat lävitseni. Haluan pystyä olemaan avoin kaikelle, ottaa vastaan niin kuin annetaan. Tuntea toisen tarpeet ja tietää, kuinka tyydyttää ne. Olla ainut, joka tietää, mitä toinen haluaa, kaipaa – lujaa tai hiljaa.

Nöyryytystä, alistusta, kidutusta ja hyväilyä. Tunteita, jotka muuten eivät koskaan tulisi esille. Itkisin ja vapisisin käsivartesi ympärilläni. Olisin turvassa, aina valveesi alla. Suojelisit ja hoivaisit. Ottaisit elämäni käsiisi ja neuvoisit läpi elämän.

Siihen minut on tarkoitettu. Olisin niin sinun, miellyttäisin ja häpeäisin. Sanoisit sen olevan oikein, kaikki tunteet ovat oikeita, kaikki onnistuisi. Loisimme oman maailmamme, jota muut eivät ymmärtäisi. Meillä olisi kaksi maailmaa ja meillä olisi toisemme. Olisin sinun ja sinä minun. Tietäisin sinun tahtovan vain minua sydämelläsi, vaikka vartalosi antaisit pois ja minut jakaisit.

Sydämemme kuuluisivat toisellemme.

Me sairaat

Veljelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Järkytyin, itkin. Mitä ihmiset ajattelivat, kun minun masennus diagnosoitiin? Järkyttyikö kukaan yhtä pahasti kuin minä nyt? Toivottavasti ei.

En itsekään ole terve. Välillä itkettää, mutta estän sen. Kiellän sen itseltäni. Kuvittelen sen olevan heikkoutta. Pelkään kyllä myös turvonneita silmiä. Jotenkin vaan itku tuo muistot esiin katkerasta ja lohduttomasta surusta. Kunpa joku vain halaisi ja kertoisi kaiken järjestyvän.

Kunpa osaisin auttaa rakasta veljeäni. Mutta kuinka osaisin auttaa häntä, kun en edes osaa auttaa itseäni?

Lähimmäiseni

Serkkuni, vaikka välillä liidämme erilleen, rakastan sinua silti. Vaikka aina en tunne rakkauttasi ja epäilen sanojasi, rakastan sinua silti.

Vaikka rikot lupauksesi ja annat turha toivoa, rakastan sinua silti. Aina löydän takaisin luoksesi, turvaan ja tunnen rakkautesi. Vaikka joskus ihmettelenkin tekojasi, rakastan sinua silti.


Äitini, olen sinisilmäinen ja uskon sinusta parasta ja vain hyvää, kun olet läsnä. Pian kuitenkin työnnät minut pois, kohtelet kaltoin ja suosit toisia.

Sanotaan, ettei koskaan saisi mennä nukkumaan riidoissa. Menen oikein piruuttani ja tiedän kärsiväni loppuelämäni, jos huominen ei jatkukaan. Otan sen riskin ja jos häviän, itken suruun suuren virran ja toivon kaiken olevan toisin.

Toivon sinun rakastan minua yhtä paljon kuin muita.

Onnen huumassa rakastan sinua, muulloin en tiedä. En osa sanoa, sillä jostain syystä et halua minua lähellesi. Väität toisin, sanot rakastavasi, mutten tunne sitä. Haluan lähelle, haluan rakkautta, mutta kuva hajoaa, kun melkein saan halauksen sinulta.

Etkö huomaa? Etkö välitä? Et halunnut korjata sisarusten välejä, vaikka rikoit ne. Et huomannut, niin väitit. Taidat olla sokea tai sitten olen näkymätön lapsi, joka katkeroituu, suuttuu ja itkee, kunnes kyyneleet loppuvat.

Ehkä vika on minussa, ehkä muut ovat rakastettavampia. Enkä en osaa pyytää oikein, mutta pyytänyt olen. Sinä et pyydä: et anteeksiantoa, sillä et näe virheitäsi, et rakkautta, sillä et halua sitä minulta, et halausta, sillä et halua minua lähellesi.

Milloin huomaat? Milloin vihdoinkin opit? Milloin vihdoin ja viimein uskallat rakastaa minua?