Lupaus, jota en pystynyt pitämään

Lupasin aikoinaan itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kävellä päältäni, käyttää minua hyväkseen tai välikätenä – houkutella pahuutta sisältäni ulos. Suuni on kyyn, terävä ja sihisevä. Kiroan maailman ja palvon unelmaa – olla olematon, olla näkymätön. Oma tuska ja suru niin suuri, että ne muuttuvat toisten silmissä osaksi minua.

Naamari pysyy tiukasti kasvoilla. Olen jälleen kangistunut kaavoihin. Petin itseni, rikoin itselleni tehnyt lupauksen. Jälleen minun ylitseni kävellään, pakotetaan tekemään ja sanomaan sellaista mitä en halua. En näe ulospääsyä ja annan periksi. Hyvyyttäni ja luottamustani käytetään hyväksi, enkä mitään saa takaisin. Teen toisille palveluksia ja kaikki muuttuvat niiden myötä. Pahuus loimuaa kuin tuulen eloon puhaltama kynttilä. Se saa kuoren säröilemään, ja pahuuden valo näkyy jo raoista.

Minua revitään ja silputaan. Jokainen haluaa osansa, mutta todella – kukaan ei halua tietää, mitä naamarin alla vuotaa. Kyyneleet kuin veri. Miksi kukaan ei huomaa, miksi kukaan ei taaskaan uskalla repiä ulos totuutta, joka sammuttaisi pahuuden palon. Kiinnostaako ketään todella?

Juhlat muuttuvat hautajaisiksi, ja pakotetaan valitsemaan elämä tai kuolema. Valitsen vähemmän pahan ja pala minusta katoaa. Syvin sisin alkaa jäätyä. Lupaus on enää kaiku päässäni. Teen niin kuin minulta odotetaan. Pyydän anteeksi, vaikken itsekään tiedä miksi. En ole tehnyt mitään väärää. Elämäni tärkein päivä jää toisten normaalien päivien varjoksi. Itsekseni mietin: miksi, miksi sallin sen?

Jopa juhlan muisto riistetään. Enää se on pelkkä eletty päivä miljoonien muiden loputtomien päivien joukossa. Miksi minun tulisi paljastaa korttini ja silti olla kertomatta, mitä todella haluan? Miksi minun sanoja ei kuulla, miksi tekstejäni ei osata tulkita? Miksi taivun toisten tahtoon? Miksi annan heidän vetää pahuuden esiin? Miksi annan heidän antaa pahuuden voittaa ja vetää minut olemattomaan? Tilaan, jossa en enää välitä, jossa en tunne enkä halua, jossa en enää ole oma itseni, vaikka niin minut on totuttu näkemään.

En jaksa olemattomia draamoja, en jaksa turhia kinoja, en jaksa toisten vittuilua ja väheksyntää. En jaksa niistä enää mitään. Mutten myöskään jaksa repiä itseäni irti niiden kahleista. Istun ja olen. Annan sanojen mennä ohi, annan katseiden polttaa jälkensä selkääni. Annan kaiken vain tapahtua. Katson vierestä, kuinka pahuus voitetaan, mutten ota mallia, sillä silmäni ovat sumenneet. Syvin sisin on jäätynyt ja pahuuden palo on sulattanut sen osaksi itseään.