Jotkut ihmiset toimivat itsekkäästi. He leikkivät toisten tunteilla, he ovat täynnä itseään. Eivät välitä toisten tunteista, eivätkä välitä, jos tuottavat toiselle pahaa mieltä. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä siitä, he ovat ylpeitä toisistaan.
He rakastavat huomiota, he häiriköivät, he kuvittelevat olevansa toisten yläpuolella. Toisten silmissä he ovat itseriittoisia ja oman edun havittelijoita, jotka satuttavat toisia saadakseen omansa pois. Toiset näkevät heidän tekevät huorin ja olevan kykenemättömiä sitoutumaan. Mutta mitä oikeasti on kuoren alla? Pelokas pikkusielu, joka ei tiedä, mitä oikeasti haluaa?
Ujo ei saa tilaisuutta. Hiljainen jää varjoon. Kaikki muut ovat vain ilmaa ja halveksunnan kohteena tavanomaisine tapoineen ja ulkonäköineen. Keskareita näytetään vastaantulijoille ja kiroillaan ääneen, jos joku tai jokin ei miellytä. Eivät huomaa omia vikojaan, löytävät niitä vain toisista ja vääntävät – entisestään – veistä haavassa.
Mihin katosi lähimmäisenrakkaus, kannustus, iloinen hymy tuntemattomalle, positiivisten asioiden näkeminen, iloitseminen siitä pienestä mitä on kaikkialla? Miksi lyödään jo maassa makaavaa, halveksitaan rampaa ja kullataan vain omaa mieltä?
Olisi niin helppoa kylvää ilon siemen, tuntea sen kasvavan ja näkevän sen toistenkin kasvoilla. Silti he tallovat toisten jaloille, rikkovat toisten unelmia ja vielä nauravat päälle. He pönköttävät omaa egoaan ja itseluottamustaan riisumalla toiset alasti, riisumalla ne toisilta.
Toivottavasti he vielä joskus löytävät lempeän mielen ja ymmärtävät, kuinka jaettu ilo ja rakkaus synnyttävät lisää itseään niin heille kuin meille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti