Ei rakkautta. Ei halua muuhun kuin hetken huumaan. Ei uskallusta puhua ääneen. Mitä järkeä on ajatuksissa ja omissa mielipiteissä, jos silti alistuu tilanteeseen, toisen tahtoon eikä toinen tiedä, mitä sisimmässäni liikkuu, mitä pelkään ja uhmaan?
Haluan rakastaa, mutten uskalla. En lausu rakkauttani ääneen, vaan se jää sisälleni. Kerron välittäväni, osaatko lukea rivien välistä? Huomaatko, kuinka epävarma olen?
Vierelläsi olen vahva ja hallitsen maailmaani. Lähelläsi en uskalla koskettaa, kohottaa kättä hyväilyyn. Kaipaan neuvoa ja ohjausta, rohkeutta ollakseni rohkea, sinulle kaikki hetkessä.
Epävarmuus valtaa ja hallitsee, kun et kerro välittäväsi. Teoista huomaan, mutten peilaa tekojasi – en uskalla, en osaa. Suojelen sisimpääni. Hukun pelkooni. On vain ajan kysymys, milloin se tappaa meidät. Emme koskaan saa rehellistä mahdollisuutta. Pelko on murhaaja, minä olen murha.
Tahdon niin antaa tunteitteni viedä, mutten salli muuta kuin niiden olla. Annan sinun vain olla, en pidä sinusta kiinni – en kerro ajatuksistani. Kadun jo nyt – menetystäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti