Serkkuni, vaikka välillä liidämme erilleen, rakastan sinua silti. Vaikka aina en tunne rakkauttasi ja epäilen sanojasi, rakastan sinua silti.
Vaikka rikot lupauksesi ja annat turha toivoa, rakastan sinua silti. Aina löydän takaisin luoksesi, turvaan ja tunnen rakkautesi. Vaikka joskus ihmettelenkin tekojasi, rakastan sinua silti.
Äitini, olen sinisilmäinen ja uskon sinusta parasta ja vain hyvää, kun olet läsnä. Pian kuitenkin työnnät minut pois, kohtelet kaltoin ja suosit toisia.
Sanotaan, ettei koskaan saisi mennä nukkumaan riidoissa. Menen oikein piruuttani ja tiedän kärsiväni loppuelämäni, jos huominen ei jatkukaan. Otan sen riskin ja jos häviän, itken suruun suuren virran ja toivon kaiken olevan toisin.
Toivon sinun rakastan minua yhtä paljon kuin muita.
Onnen huumassa rakastan sinua, muulloin en tiedä. En osa sanoa, sillä jostain syystä et halua minua lähellesi. Väität toisin, sanot rakastavasi, mutten tunne sitä. Haluan lähelle, haluan rakkautta, mutta kuva hajoaa, kun melkein saan halauksen sinulta.
Etkö huomaa? Etkö välitä? Et halunnut korjata sisarusten välejä, vaikka rikoit ne. Et huomannut, niin väitit. Taidat olla sokea tai sitten olen näkymätön lapsi, joka katkeroituu, suuttuu ja itkee, kunnes kyyneleet loppuvat.
Ehkä vika on minussa, ehkä muut ovat rakastettavampia. Enkä en osaa pyytää oikein, mutta pyytänyt olen. Sinä et pyydä: et anteeksiantoa, sillä et näe virheitäsi, et rakkautta, sillä et halua sitä minulta, et halausta, sillä et halua minua lähellesi.
Milloin huomaat? Milloin vihdoinkin opit? Milloin vihdoin ja viimein uskallat rakastaa minua?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti